”Työhyvinvointiin panostaminen tietää kustannuksia, mutta kalliimmaksi tulee
työhyvinvoinnin huomiotta jättäminen.” (Onnismaa, 2010)
Kolmatta vuotta Oulun yliopistossa opiskelevana ihmettelen, miksei opettajakoulutukseen koulutusohjelmaan kuulu laisinkaan systemaattinen äänen kouluttaminen, äänen huolto tai ääniergonomian koulutus. Voisi kuvitella, ettei sen tärkeämpää ainetta voisi täällä opettaa. Ja nyt tarkoitan tietenkin työssä jaksamisen ja työhyvinvoinnin kannalta. Ääni on kuitenkin meidän kaikkien tärkein työkalu. Kun jossain vaiheessa sitten joudutaan tekemään isojakin 'korjaustoiminpiteitä' useiden opettajien kohdalla niin kaikki ymmärtää, ettei se ole halpaa puuhaa. Menetetyt työpäivät, työhyvinvoinnin heikkeneminen ja työssä jaksaminen puhuttavat. Apu olisi oikeasti helposti saatavilla ja sen opettaminen pitäisi aloittaa jo yliopistossa ensimmäisenä vuotena. Herätkää asiasta päättävät!
”Keskeiset opettajien äänen kestämistä uhkaavat ääniriskitekijät ovat suuri äänenkäyttömäärä ja tarve käyttää voimakasta ääntä, esimerkiksi taustamelun, suurten tilojen tai huonon akustiikan vuoksi. Viestinnän näkökulmasta opettajan ääniongelmat tai puutteellinen äänenkäyttö voivat vaikuttaa heikentävästi oppilaiden kuunteluun ja sitä kautta myös oppimistuloksiin. Opettajien itsensä ja koulujärjestelmän kannalta mahdolliset ääniongelmat voivat aiheuttaa monenlaisia psyykkisiä, sosiaalisia tai taloudellisia seuraamuksia, ammatillisen itsetunnon tai sosiaalisten suhteiden ongelmista toistuviin sairauslomiin tai ammatinvaihtotarpeeseen. Viimeisen kymmenen vuoden aikana äänihäiriöt ovat nelinkertaistuneet.” (Onnismaa, 2010).
Jo vuosia olen systemaattisesti kouluttanut ääntäni ja valmistuinkin laulunopettajaksi vuonna 2006 (KPAMK). Koulutus keskittyi luonnollisesti lauluun, mutta nykyään opiskelen ja tutkin äänenkäyttöä kandidaatin työssäni ja tulevassa pro gradussani myös puhuja- ja opettajalähtöisesti. Omissa empiirisissä tutkimuksissani olen havainnut, että puheella ja laululla on erittäin paljon yhteistä. Jopa niin paljon, että väitän niiden olevan sama asia. Lauluun tietenkin lisätään melodia, mutta äänenkäytöllisesti ne ns. 'lähtevät samasta paikasta' tai ainakin niiden pitäisi lähteä.
Lauluopetuksen siirtäminen puheeseen kuullostaa haastavalta, mutta kun äänentuottamiseen perehtyy, niin huomaa molempien työprosessien samankaltaisuudet ja lainalaisuudet. Loppujen lopuksi kaikilla on vain yksi ääni ja yksi vartalo, mutta tiedon puutteen takia koko kehon hyödyntäminen on jäänyt oppimatta. Mielestäni asioista tehdään vaikeampia kuin ne oikeasti ovat. Myös omat tietoni kokemuksen karttumisen myötä ovat muuttaneet äänenkäytönhallinnan oppimistani ja opettamistani radikaalisti. Uutta informaatiota tulee jatkuvasti useasta eri lähteestä ja sen kytkeminen vanhaan tietoon on helpottunut huomattavasti. (Rauste-von Wright, Soini & von Wright, 2003 s. 79)
Oma ääni- ja lauluihanteeni pohjaa ns. musikaali-lauluun, jossa äänenkäyttö on monipuolista, vaivatonta ja rehevää. Crescendot (voimistuen) ja diminuendot (hiljentäen) rytmittävät laulusta tarinaa, jota on helppo kuunnella ja johon on helppo samaistua. Ei välttämättä tarvitse ymmärtää kieltäkään, kun pystyy esiintyjän nyansseista ja eleistä päättelemään mikä on kulloinenkin tunnetila. Vartaloa käytetään äänen tuottamiseen monipuolisesti ja ilmeikkäästi. Se lisää kiinnostusta henkilön karaktääriin sekä tavoitteisiin ja saa tarinan elämään. Koskaan ei tule tunnetta, että pystyyköhän esiintyjä vetämään laulun loppuun, vaan varmuus paistaa kaikesta tekemisestä.
Juuri tuo varmuus tuo meille tunteen osaamisesta ja äänen täydellisestä hallinnasta. Miten me voimme opettajina hallita ääntämme puhuessa ja luoda vastaavan osaamisen tunteen? Ääni pitää tuntea. Ja mielellään koko kehossa, eikä vain suusta ulos tulevana äänenä.
Tasokas äänenkäyttäjä on kuin hyvä kokki. Pitää tietää mistä aineksista se rakentuu, mistä se lähtee ja minne sen pitäisi päätyä. Mielestäni myös opettaminen voisi olla eräänlaista tarinankerrontaa nyansseineen ja eläytymisineen. Ei vain staattista puhumista aiheesta jonka osaa vaikka päällään seisoen.
Mistä ääni sitten rakentuu ja mitä ääni on? Fysiikan tutkimuksissa sanotaan, että ääni on kuultavissa olevaa, mekaanista aaltoliikettä. Se rakentuu kolmesta elementistä: ilmavirrasta (hengitysilmasta), äänteestä ja tekstistä. Laulussa luonnollisesti vielä melodia.
Mitä on ilmavirta (hengitysilma) ja miten se toimii ihmisessä: ilmavirta on ilman virtausta keuhkoista ulos jota voi demonstroida vaikkapa ilmapallon puhalluksella. Ilman ilmavirtaa (hengitysilmaa) ei tule ääntä. Hengitysilman paine on se voima, jonka hengitysilma kohdistaa ääntökanavan pinnan yksikköalaan, ja joka aiheutuu ympäröivästä ilmanpaineesta ja hengityslihasten työskentelyn seurauksena aiheutuvasta puhalluksesta tai imusta hengityskanavassa (Lättilä & Lättilä, 2014).
Mitä on äänteet: Äänne (sound, speech sound, phone). Pienin mahdollinen kvalitatiivinen puheen segmentti, joka kuulon avulla voidaan erottaa muista segmenteistä. Äänteet jakaantuvat vokaaleihin ja konsonantteihin (Iivonen, 2001)
Opettaessani äänenkäyttöä ja laulua opetan ensimmäiseksi oppilasta puhumaan 'oikein'. Miksi? Koska minulle puhe ja laulu ovat sama asia, kuten jo edellä mainitsin. Että voit laulaa 'oikein' (eli oikealla tekniikalla) sinun pitää osata siis puhua 'oikein'.
Mitä on oikein puhuminen: Oikein puhumisessa hengitetään ensin vartalo 'auki' ja ääni ohjataan tietoisesti esimerkiksi rintakehään, jolloin ääntä käytettäessä äänihuulten rasitus minimoidaan ja ääneen saadaan luonnollista muhkeutta, voimaa ja osittain tietenkin myös auktoriteettiä ilman, että sitä 'painetaan'. Leuka on äärettömän rento tässä tekniikassa ja tekee vain sen minimaalisen työn, mitä tarvitaan tekstin ääntämisessä. Ei muuta! Ja ääni kestää käyttöä huomattavasti paremmin. Toki ääni paljon käytettynä välillä käheytyy ja väsyy, mikä on täysin luonnollista, mutta oikealla äänenkäytön tekniikalla sitä voi 'säästää' ja oikein käytettynä palautuminen on huomattavasti nopeampaa.
Suurin osa opettajista (ja totta kai myös muista ihmisistä) käyttää väärää tekniikkaa sekä puheen että laulun tuottamiseen, rasittaen näin koko äänentuotantokoneistoa. Jatkuva liiallinen rasitus altistaa koko tuon koneiston mahdollisille muutoksille äänen tuotantoon osallistuvissa lihaksissa ja kudoksissa. Jopa 12 prosentilla peruskoulun ja lukion opettajista on todettu Ilomäen väitöstutkimuksessa (2008) orgaanisia muutoksia kurkunpään aluella. Se saattaa merkitä sitä, että terveeksi oletetun opettajajoukon keskuudessa varsin monella saattaa olla kehittymässä muutoksia äänihuuliin. (Onnismaa, 2010)
Onneksi tähän on ratkaisu! Kandidaatin työssäni ja tulevassa pro gradussa tutkin kehittämääni Smile-ajatuksen/tekniikan käyttämistä hengittämiseen, äänen tuottamiseen sekä ohjaamiseen vartalon sisällä. Yleensä saan oppilaan puheen toimimaan ja laulun soimaan huomattavasti paremmin vartalossa, hengityksen kokonaisvaltaiseksi sekä tekstin ääntämyksen helpoksi ja selkeäksi. Mitä muuta hyvässä äänenkäytössä tarvitaan?
Kirjoittaja on koulutukseltaan laulunopettaja (KPAMK 2006) ja äänenkäytön ammattilainen, ammattimuusikkona jo vuodesta 1994 sekä opettajana vuodesta 2004.
Simo M. Korkia-Aho
Lähteet:
Iivonen,
A. (2001). Fonetiikan
deskriptiivisiä peruskäsitteitä. Helsingin
yliopisto
Opiskelijakirjaston
verkkojulkaisu 2008
Universitatis
Tamperensis 1373. Tampere University Press
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti