Opetus ja oppiminen
Matti Manninen
Saksalainen säveltäjä-pedagogi-filosofi Carl Orff (1895-1982) syntyi ja vaikutti Münchenissä ja sai musiikillisen koulutuksensa kaupungin musiikkiakatemiassa. Hän otti sävellyksiinsä vaikutteita renessanssin ja barokin ajan säveltäjiltä ja hänen teoksissaan myös saduilla, runoilla ja legendoilla oli tärkeä merkitys. Orffin kuuluisimpana pidetty sävellys on Carmina Burana (1936), jota on käytetty lukuissa elokuvissa ja josta useat heavy-bändit ovat levyttäneet omat versionsa. (Heikkinen 2008)
Sävellyksiensä lisäksi Orff tunnetaan kehittämästään musiikkikasvatuksellista metodista, orff-pedagogiikasta, joka on käytössä vielä näinäkin päivinä musiikkikouluissa. Pedagogiikka syntyi 1920-luvun puolessavälissä, kun Orff piti Münchenissä voimistelu-, musiikki- ja tanssikoulua, Günther-Schulea. Siellä hän kehitti ideansa musiikki- ja tanssikasvatuksesta, jotka täydentävät toisiaan. Orffin havaintojen mukaan musiikki, liike ja puhe liittyvät toisiinsa: kun lapsi tanssii, hän myös laulaa sen ohella ja laulaessaan lapsi liikkuu musiikin mukaan (Heikkinen 2008). Orffin mielestä musiikkikasvatus pitäisi toteuttaa sen mukaan, että se seuraisi ihmiskunnan musiikkikehityksen vaiheita. Musiikki on kehittynyt puheesta ja rytmi on sen tärkein elementti (Linnankivi ym. 1994), joka yhdistää puheen, liikkeen ja musiikin. Rytmi on musiikin vahvin elementti ja ihmiset reagoivat luonnollisimmin juuri siihen, joten sen tulisi olla lähtöpisteenä musiikkia opetettaessa. (Heikkinen 2008)
Näiden ajatusten pohjalta hän kehitti käsitteen elementaarinen musiikki, joka tarkoittaa paluuta musiikin alkulähteelle: ei musiikkia ilman puhetta, liikettä ja tanssia; ei ääntä ilman liikettä ja rytmiä. Elementaarinen musiikki perustuu kokonaisvaltaiselle osallistumiselle, ja se on suunnattu kaikille lapsille riippumatta musikaalisuudesta ja muista lähtökohdista.
Elementaarisuus ja rytmin tärkeys sai Orffin kehittämään oman soittimiston pedagogiikkaansa varten. Ajatuksena oli, että soittimia olisi helppo soittaa ja että ne sopisivat koulukäyttöön. Rytmien soittaminen lähti liikkeelle taputuksista, napsuttelusta ja tömistyksistä. Muita rytmisoittimia olivat käsillä soitettavat kehärummut ja viritettävät timpani-rummut (Heikkinen 2008). Myös kellopelejä, metallofoneja ja ksylofoneja käytettiin. Melodiaa soitettiin nokkahuilulla, kitaralla, lasipelillä ja luutulla, bassoääniä gamballa (Linnankivi ym. 1994). Soittimisto onkin lähempänä afrikkalaisia ja aasialaisia kansansoittimia länsimaisten orkesterisoittimien sijaan. Soittimiston valinnan taustalla on ollut herkistää soittajat erilaisille sointiväreille. (Heikkinen 2008)
Orffin musiikkikasvatusfilosofia perustuu tietyille työtavoille. Soittaminen aloitetaan pentatonisella asteikolla ja säestyksessä käytetään soittajien itsekeksimiä ostinatoja ja bordunoita. Ostinato tarkoittaa muutaman tahdin mittaista melodista tai rytmistä kuviota, joka toistuu halki kappaleen; borduna on samalla korkeudella jatkuva ääni, joka säestää muita ääniä. Säestyskuvioissa voidaan käyttää hyväksi näitä ostinatoja ja bordunoita. Lapsilla laulaminen lähtee liikkeelle lapsuuden huudoista ja lallatuksista. Opetuksessa kuuluisi suosia lapsuudesta tuttua materiaalia kuten oman maan kansanmusiikkia. (Heikkinen 2008)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti